Onko mitään järkeä olla jonkun kanssa kaveri vaan siksi että siitä saattaa olla joskus vielä hyötyä tai vaihtoehtoisesti katkasta välit suutuspäissään kun juuri tämä ihmisolio ei suostunut tällä kertaa hyppäämään pillin mukaan, ja olemaan hyödyksi?

Miten aikuisiällä voi vielä jollekin kehittyä ns. ainoa lapsi syndrooma, huolimatta siitä että kuitenkin omistaa sisarruksia? Tätäkin pahempia on ne oikeasti ainoat lapset, jotka on patsastelleet marmoripaalulla syntämästä lähtien. Tunnen kaksi naispuolista tapausta joilla ois molemmilla hyvät saumat saada 7 - oikein sosiopaatti testissä.

Naiset on tässä lajissa huomattavasti parempia kuin miehet. Naisten kaverisuhteet yleensä päättyy siihen kun jompi kumpi daameista käänsi takkia ja heitti puukon selkään. Tai sitten kolmas osapuoli oli välissä raportoimassa takinkääntäjän todellisia mielipiteitä eteen päin, mitä luonnollisesti kerrotaan vain selän takana.  Ihmisen halu miellyttää toista muokkaamalla omia, sillä hetkellä ilmaistuja mielipiteitään, on aivan käsittämätön. Mielipiteet vaihtuu vastapuolen mukaan. Tämä on myös miesten ongelma.

Toinen vaihtoehto tekopyyhydelle on taas se että on tottunut saamaan kaiken mitä haluaa..  Tosin siinäkin on mukana toisinaan kyseenalaiset keinot ja tiettyyn suuntaan joustava moraali. Sitten teeskennellään kaikkien edessä muka yllättynyttä siitä että "tälläkin kertaa sain mitä halusin (jes)" "olette ihania (kun teette kaiken mitä haluan)"

Onkohan kukaan näistä ihmisistä harkinnu koskaan perustavanssa jotain lahkoa tai kulttia :D Uskosin että menestys voi olla huima.. tai sitten tuloksena saattaa olla kansanmurha..

Onko kaveruus tunne?